Noh, mitäs kirjottaisin. Tänään ei oo luvassa mitään suurta hymiösadetta. 

Perjantaina setä kuoli Afrikassa. Suoli oli kai puhjennut. Noloa tunnustaa, en edes muistanut sen kasvoja. Ei hirveästi mitään muistikuvaa. Täti on kuitenkin läheisempi ja surin kai oikeastaan vain sitä että hän joutuu palaamaan yksin Suomeen. Kuitenkin, illalla tuli hirveä itkuparkukohtaus, johtuen ehkä myös muista asioista jotka vain purkautuivat ulos. Mä ajattelin oikeastaan vain sitä kuoleman kauneutta, hän sai viettää joulunsa Afrikan auringon alla kaikkien rakkaiden kanssa, ennen kuin nukkui pois. Silti jotenkin surullista aina ajatella. Hän oli kuitenkin jo pitkään polttanut ja juonut, ja kuulemma hauras mies muutenkin... Muistan äidin sanoneen, että kuolemaa se vähän jo odottikin.

Äskön, alle tunti sitten äiti tuli yläkertaan. Makasin sohvalla puoliunessa ja en edes tajunnut mitään, ennen kuin äiti sanoi että pappa on kuollut. VIHAAN ITSEÄNI, miksei tunnu miltään. Pappahan on aina ollut mammalle mennessä iloinen ja se sama lämmin mies tuolissa istuskelemassa. Ikinä en hänen kanssaan oikein mitään jutellut, hänellä oli huono kuulo.... Elekieli kertoi silti enemmän kuin tuhat sanaa. Eilen äiti ja isä lähtivat sairaalaan, koska pappa oli kuulemma ollut aika huonona, eivätkä hoitajat olleet saaneet tätä hereille. Äiti sanoi, että ehkei hän herää enää ollenkaan... Mulla oli siis todella paha olo jo silloin, aavistin etten näkisi häntä enää. Mutta pelkäsin sitä sairaala-tapaamista, elotonta pappaa, enkä mennyt mukaan. Nyt kadun sitä enemmän kuin mitään muuta, oon ihan kamala ihminen.